Osa 5. Mustaa, valkoista ja jotain harmaan sävyä siitä väliltä, osa b

Naronvillen länsilaitamilla sijaitsi pieni yksikerroksinen talo. Talon osoite oli Turkantie 7, koska kaupungin ollessa vasta alkuvaiheissaan, sinne muutti nuori Turkan pariskunta, joka antoi tontille oman nimensä.

Nykyään pariskunta ei ole enää nuori. Silti siihen kuuluu yhä Ensio Turkka..

.. ja hänen vaimonsa Linda Turkka.

Mutta jos on takanaan yhtä monta avioliittovuotta kuin Ensiolla ja Lindalla, syntyy tiettyjä.. seurauksia. Ja niitä pariskunnalla on kaksi, tyttö ja poika. Tytön nimi on Marianne, ja hän on jo muuttanut pois kotoa. Tällä hetkellä hän on kuitenkin lapsuudenkodissaan viettämässä kesälomaansa. Pojan nimi on Valentin, ja hän asuu tällä hetkellä Stenvall-instituutin asuntolassa.

Tontti on melko suuri, joten sinne on vuosien varrella ehtinyt tulla kaikenlaista. Esimerkiksi leikkimökki, jonka Ensio rakensi Mariannelle tämän ollessa pieni.

Pieni osa pihasta on laatoitettu ja tehty patioksi mukavaa ulkona vietettävää kevät-/kesäaamun aamiasta varten.

Toisella puolen taloa on pieni koristelampi ja riippumatto.

Sitten muutama yleiskuvia talosta. Olohuone.

Talossa on kolme makuuhuonetta. Kaikissa on samanlainen, mutta vain erivärinen maalipinta. Sininen huone oli ennen Valentinin, nykyään se toimii vierashuoneena. Kullansävyisellä keltaisella maalilla maalatussa huoneessa ovat aina asuneet Ensio ja Linda.

Talon pienin makuuhuone oli ennen Mariannen. Hän oli pitänyt huoneestaan aina sekä sen kotoisan ilmapiirin takia ja kylpyhuoneen läheisen sijainnin ansiosta.

Talon keskipiste oli avara tupakeittiö. (Tässä vaiheessa en ollut vielä ostanut ruokapöytää, mutta se näkyy myöhemmissä kuvissa..)

Eräänä tavallisena loppukevään päivänä ovikello soi. Marianne laski kirjansa alas ja lähti ovelle.

Perhe ei ollut koskaan nähnyt ovelle saapunutta tyttöä, mutta silti hän oli odotettu vieras.

"Hei Ona", Marianne sanoi ja halasi vierasta. "Valentin soitti, kun olit lähtenyt asuntolalta."

"Tässäkö on tuleva täditettäväni?" Marianne leperteli Onan jo melko erottuvalle vatsakummulle. Ona hymyili.

Ensiokin tuli tervehtimään miniäkokelastaan.

Samoin Linda. Koko Turkan perhe oli hyvin innoissaan tulevasta vauvasta.

Kun pakolliset esittelyt ja kuulumistenvaihdot oli hoidettu, Marianne vei Onan Valentinin entiseen huoneeseen, ja sanoi sen olevan nyt Onan käytössä.

Nurkassa oli koristeltu kehto ja hoitopöytä.

Ona nautti täysin siemauksin oleskelustaan Turkkien luona. Päivisin hän sai kuulla hauskoja tarinoita Valentinin lapsuudesta ja oleskella täysin vapaasti.

Mutta Onan lempihetket päivästä olivat illalliset. Kun koko nelihenkinen talous kokoontui yhden ruokapöydän ääreen keskustelemaan päivän tapahtumista, tunnelma oli korkealla. Eläkkeelle jäämistään viivyttänyt Ensio oli töissä rakennustyömaalla, ja vaikka hänet oli ikääntymisen myötä siirretty kepeämpiin tehtäviin, hänen tarinansa olivat Onan mielestä todella mielenkiintoisia.

Kuukaudet kuluivat kuin siivillä. Eipä aikaakaan, kun Onan vatsa oli saavuttanut täyden mittansa. Eräänä päivänä loikoillessaan pihapenkillä, hänen alavatsaansa alkoi poltella.

Silloin hän tajusi synnyttävänsä. Miksi juuri nyt, kun koko muu perhe on muualla?

Vaikka synnyttikin yksin, kaikki sujui hyvin. Pian Ona sai pidellä sylissään tervettä, isänsä värityksen perinyttä poikaa, joka ristittiin myöhemmin Noëliksi.

Onasta oli ihanaa pystyä taas pitämään tavallisia vaatteita, joiden ei tarvinnut taipua uskomattomiin venymisasteisiin. Sen kunniaksi hän päätti uudistaa tyyliään muutenkin.

Päivät menivät Noëlia hellitellessä, niinkuin hänen oma äitinsäkin oli oman vauvansa kanssa tehnyt. Ona huokaisi aina kun ajatteli äitiään. Häntä harmitti, ettei Dimma ehtinyt nähdä hänen poikaansa. Ja mahdollisesti muita tulevia lapsenlapsiaan..

Kun oli kulunut vuosi siitä, kun Ona oli viimeksi nähnyt Valentinin, hän sattui huomaamaan jotain asettaessaan Noëlia nukkumaan. Pihaan ajoi taksi, ja siitä astui ulos tutunoloinen mies.

Valentin. Hän oli valmistunut, ja oli vihdoin tullut takaisin. Ona oli juossut kiljuen kihlattunsa syliin onnesta soikena.

Tietysti Valentin tahtoi päästä näkemään poikansa, josta oli paljon jo puhelimen välityksellä kuullut.

Hänen lempipuuhakseen muodostui Noëlille lepertely. "Voi isin pieni poika, kohta sinusta tulee iso!" oli yksi hänen suosikkilauseistaan.


Niin, päivät lensivät kuin siivillä, ja pian Onan sylissä olikin Valentinin ennustelema "iso poika".

Noëlin syntymäpäivänä pitkään viivästellyt nuoripari päätti viimein mennä naimisiin. Heidän täytyisi nimittäin häitä seuraavana päivänä karata, Onalla oli nimittäin tunne, että he olivat pysyneet samassa kaupungissa samassa paikassa liian pitkään. Niinpä pari päätti lapsineen lähteä Mariannen mukaan tämän palatessa Waterburyn kaupunkiin.

Häät olivat hyvin pienet, vain Ensio, Linda ja Marianne. Noëlkin oli taatusti hengessä mukana, vaikka hän nukkuikin kehdossaan häiden ajan.

Häävalssin aikana Ensio heittäytyi villiksi ja taivutti Lindansa tuliseen suudelmaan.

Vanha pariskunta alkoi jo puhua seuraavaana aamuna vihkivalojen uusimisesta. Mutta mustapäinen parvi eteisessä oli jo pakannut laukkunsa ja odottamassa taksia, joka veisi heidät Waterburyyn.

Taksi saapui ja pienen perheen ahdettua itsensä sen sisään, se myös lähti. Turkan perheen pihasta pois kaasuttaessaan Ona tiesi myös samalla ajavansa ulos jälleen kerran yhdestä vaiheesta elämässään.